Rotumme on viime vuosina tullut yhä suositummaksi.
Ilmiö ei ole pelkästään myönteinen, kuten moni varmaan ymmärtää. Kun pentukauppa
käy, se houkuttaa yhä enemmän vain ”teettämään pentuja”, missä ei välttämättä
ole kyseessä pitkäjänteinen kasvatustyö, joka perustuu rotumääritelmän
puitteissa omaan näkemykseen rodusta ja jonka pitäisi olla jalostuksen päämäärä.
JRT-rotu on kokenut suuria muutoksia lyhyen ajan sisällä. Koiria on rekisteröity
nyt n. 8 vuoden ajan ja koska kyseessä on pitkään rekisteröimätön rotu, rinnalla
elää koko ajan myös rekisteröimätön kanta. Rodun virallistamisen jälkeen
alettiin tuoda valmiiksi rekisteröityjä koiria Australiasta ja Euroopasta. Rodun
rekisteröinnin jälkeen (jolloin JR:a alettiin esittää myös näyttelyissä)
tuontigeenistö on kuitenkin aika rajoittunut keskittyen melkein pelkästään
kolmeen kenneliin. Terrilifen eräästä numerosta, missä oli rodun historiaa
käsittelevä juttu, sai käsityksen, että vanha suomalainen kanta olisi jotenkin
sisäsiitetympää, mutta aiempi suomalainen kanta ei ollut ainakaan
sukusiittoisempaa kuin aussilinjainen kanta. Jutussa mainittiin Roberto ja Uno
Turhapuro ”ahkerasti jalostukseen käytettyinä”. Unolla on ollut 3-4 pentuetta,
siis ei todellakaan paljoa. Robertoa käytettiin hieman enemmän, sillä on ollut 9
pentuetta (11,5-vuotiaana viimeisin pentue, pentueet tehty 7 vuoden aikana),
mikä ei kuitenkaan myöskään ole paljoa verrattuna tämän hetken matadoreihin.
Esim. jutussa mainitulla näyttelytähti-tuonnilla Myrmidon Jack Danzeylla on
ollut tähän mennessä 14 pentuetta (65 pentua), Jack Danzey on puolisisar
toiselle aussituonti-matadoriurokselle, jolla on 13 pentuetta (52 pentua).
Suomalaisen kannan paremmasta tilanteesta kertoo myös se, että siinä löytyy
edelleen jalostusyhdistelmiä, jotka ovat täysin ulkosiitoksia tai jotka
linjaavat vain hieman toisiinsa. Pahin, mitä nyt voisi tapahtua, olisi, että
rotuunotot lopetettaisiin. Vaikka onkin ristiriitaista, että rotuunotettu koira
voi periyttää esim. liian korkeita jälkeläisiä, jotka ovat automaattisesti
rekisterissä, niin on tärkeää varmistaa vielä ainakin jonkin aikaa mahdollisuus
lisätä geenipoolia.
Rotuunottotilaisuudetkin kaipaavat hieman kritiikkiä. Niissä on jätetty rodun
ulkopuolelle aivan russellityyppisiä koiria, joilla olisi varmasti ollut
geenipooliin oiva panos, välillä kummallisista tuntuvista syistä. On ollut
tapauksia, missä tuomarilla on ollut esim. kiire tai jokin pieni yksityiskohta
on häirinnyt tuomaria, eikä työskentely tällöin ole ollut parasta mahdollista.
Jos koirassa on esim. ollut vain enemmän väriä (mikä on hyvä terveyden kannalta,
koko valkoinen värihän tuo ongelmia), sitä ole otettu rotuun, ja toisaalta
mahdollisimman valkoinen ylikorkea taas on päässyt rotuun. Rotuunotto ei saisi
olla liian sattumanvaraista, ja olisi kohtuullista, että koiraa saa yrittää
uudelleen rotuun. Tuomarityöskentelynhän pitäisi olla sillä tasolla, että se on
sen verran yhteneväistä, ettei ylilyöntejä tule, vaikka samaa koiraa
yrittäisikin toistamiseen rotuunottaa.
Eräässä jalostuksesta kertovassa kirjassa sanotaan, että ellet ajattele
pentueesta mitään jatkojalostukseen, älä teetä pentuetta. Eli jo siinä
vaiheessa, kun pentuetta suunnitellaan, pitäisi olla ajatuksia jatkosta. ”Vain”
kotikoirien kasvattajia ei olekaan. Jokainen pentue on panos rotuun. Tällaisena
ajatuksena nartun astuttaminen lähistöllä asuvalla samanrotuisella koiralla ei
ole vastuullista jalostusta. Pennut ovat vielä menneet hyvin kaupaksi, mutta,
kuten on ennenkin nähty, joskus tulee vastaan raja, ja tarjonta ylittää
kysynnän. Silloin pentuja jää käsiin, ja ne voivat joutua vastuuttomiin
koteihin. Vastuullinen jalostus on harkittua toimintaa, ei rahantekoa. Kun
kyllääntymisaste tulee, niin myös tällä hetkellä usein kohtuuttomiksi nousseet
pentujen hinnat laskevat. Toisaalta; JRT synnyttää yleensä normaalisti useamman
pennun kuin yhden pennun, joten huippuhinnat (pitkälti yli 1000 e) tuntuvat aika
suhteettomilta.
Ihmisellä on taipumus usein liioitella. Monessa rodussa on sama tilanne: rotuun
muotoutuu showtyyppi, joka monesti on muodostunut rotumääritelmän joitakin
kohtia liioitellen. Showtyypissä on myös monessa rodussa hämmästyttävän
samantyyppisiä ominaisuuksia: liioiteltu luusto, lapojen väärästä kulmasta
johtuva pysty ryhti (mikä näyttää näyttävältä kehässä) ja liikkeet, joissa
haetaan ylös suuntautuvaa liikettä (ei taloudellinen eikä tehokas). Takajalan
potku voi näyttää voimakkaalta, mutta jalka nouseekin ylös eikä anna oikeata
työntöä maasta. Nouseva liike koiran kulkiessa pystypäin näyttelykehässä on
tietenkin showmaista ja hienoa katseltavaa rodussa kuin rodussa, mutta tekee
valitettavasti hallaa etenkin eri käyttöroduille, joilla kullakin pitäisi olla
ominaisia piirteitä niiden alkuperäistä käyttöä ajatellen, vaikka terveessä
rakenteessa on koiralle kuin koiralle samojakin piirteitä. Johtuuko tilanne
siitä, että tuomarit saavat helposti eri rotujen arvosteluoikeuksia ja
inhimillisyydestä johtuen tuomaroivat eri rotuja tasapäistäen ne. Kuten eräässä
Koiramme-lehden rotujen kehitystä koskevassa artikkelissa todettiin,
näyttelyissä suositaan kaikissa roduissa lentävää, ilmavaa ravia, joka antaa
kylläkin hienon vaikutelman kehässä, mutta joka on aivan vastoin monen rodun
alkuperäistä käyttöä. Tuntuu, että jotkut kasvattajat kasvattavatkin koiria vain
näyttelyihin ja menestymiseen niissä, vaikka rotua pitäisi tarkastella
kokonaisuutena myös luonnetta ja käyttöominaisuuksia huomioon ottaen. Vaikka
usein kuulee sanottavan, että kasvattaja haluaa huomioida muitakin
ominaisuuksia, se ei kuitenkaan näy jalostusvalinnoissa. Aivan kuten JTO:ssakin
on määritelty paljon hienoja asioita JRT;n jalostuksessa, mutta silti näitä
asioita ei tunnuta toteuttavan käytännössä.
Rotuyhdistyksellä on oikeus määrätä rodun kasvatuksen suuntaviivat informoimalla
tuomareita. Kun uusia tuomareita tulee, tuomarikollegioista ei ole riittävästi
tietoa. Olisi mielenkiintoista tietää, onko niissä kaikentyyppisiä koiria
esillä; rotuyhdistys kun tuntuu olevan paljolti showtyyppisten kannalla. Välillä
jopa tuntuu, että meidät brittityypin/käyttölinjan edustajat ”unohdetaan”
rotujärjestössä ja koiriimme suhtaudutaan hieman halveksien käyttäen
epäasiallista nimitystä ”tallimalli”.
Alun perin rodun alkuperämaassa eli Englannissa oli russelleilla kaksi
kokoluokkaa, yli ja alle 30 cm:set, mitä käytäntöä noudatettiin myös Suomessa
(epävirallisissa) erikoisnäyttelyissä. Yli 30 cm:set muistuttivat ulkonäöltään
parson russellinterrieriä alle 30 cm:sten ollessa siis nykypäivän brittityyppiä,
vaikka tyyppi ei ollutkaan niin yhtenäinen. 1990-luvun alussa parson
rekisteröinnin ulkopuolelle jäivät nämä yli 30 cm:set nk. ”working jack russell
terrierit”, jotka ovat parsontyyppisiä (ne olisivat voineet antaa parson-rotuun
laajempaa geenipoolia; nyttemmin parsoninkin rekisteröity tyyppi on muuttunut
näyttelyissä jonkin verran).
John Peel –nimisellä metsästäjällä, joka eli 1700-luvulla (hän oli syntynyt
parikymmentä vuotta John Russellia aiemmin), oli myös n. ”metsästysterriereitä”,
mitkä nimettiin jackrusselleiksi kuten kaikki pienet valkoiset koirat, joissa
oli läikkiä. Nämä koirat eivät olleet matalajalkaisia, vaan, vaikkakin matalia
säkäkorkeudeltaan, neliömäisiä ja miniatyyrimäisiä. Ne eivät kuitenkaan olleet
läheskään niin jalkavia kuin parson russelli. Pastori John Russellin koirat
olivat korkeampia (parsonmaisia), kun taas metsästäjät pohjoisosassa maata
halusivat pienempiä koiria, jotka työskentelivät paremmin sen tyyppisessä
maastossa. Siis ajatus, että pikkurusselli olisi tullut vain
parson-jalostuskokeilujen tuloksena, ei pidä paikkaansa, vaan Cumbreckissa on
ollut jo 1700-luvulla kanta pieniä, miniatyyrisiä ”jack”-terriereitä, mm. miltä
alueilta myös John Russell osti koiria.
Aussi/showkoirat ovat toki enemmän yhtenäisiä tyypissään kuin brittityyppi ja
muut ensimmäiset, vanhat Suomeen tulleet koirat keskenään, mutta tämä johtuu
sisäsiitoksesta (miltei kaikkien takana Malung Fab Four). Tasaisuus tyypissä
ehkä on seikka, mikä on miellyttänyt tuomareita. Toisaalta vaikka
britti/käyttötyypissä on ollut tyyppi hajanaisempi, niin brittityypissä on
kasvattajia, jotka ovat onnistuneet kasvatustyössään ja joiden kasvatit ovat
huippuluokkaa, esim. Cumbreck kennel. Nyttemmin on myös ollut havaittavissa,
että vaikka Australian tuontikoirat ovat olleetkin samantyyppisiä keskenään,
niin aussi/showtyypin kannan koon kasvaessa räjähdysmäisesti myös tyyppi on jo
osittain hajonnut.
JRT-rotu rekisteröitiin Australiassa ensimmäisen kerran v. 1991 kantakoirien
määrän ollessa suhteellisen pieni. Jottei geenipooli olisi ollut aivan kapea,
ensimmäisiin rekisteröityihin koiriin oli käytetty myös muita terriereitä, esim.
norfolkia ja borderia. Edellä mainitut rodut olivat/ovat kuitenkin eri tyyppisiä
terriereitä kuin alkuperäinen käyttö/brittityyppi-russelli. Tämän takia ulkonäkö
muuttui alkuperäisestä, kun yritettiin parantaa rakennetta ja saada tyyppi
tasaisemmaksi. Eroja alkuperäiseen JRT:hen show/aussityyppisissä on mm. monesti
liian raskas luusto, liian leveä rintakehä, siis ylipäätään liian raskas
rakenne, silmien virheellinen sijainti ja muoto liian vaaleine värineen ja
pigmentteineen sekä ylirauhallinen luonne, jossa ei ole enää russellille
tyypillistä temperamenttia ja vilkkautta. Turkin haluttiin olevan mieluiten
karkea ja valko-ruskea klassisilla merkeillä (pää värittynyt, korkeintaan hännän
juuressa väriä), mikä jäikin tyypilliseksi turkin laaduksi ja näyttelykoiralle
halutuksi ominaisuudeksi. Turkkia ei saisi trimmata saksilla, ainoastaan nyppiä
ja siistiä, mutta karkea turkki antaa mahdollisuuden rakennevikojen peittämiseen
parantelemalla saksilla koiran ääriviivoja. Joillakin koirilla on pitkä,
roikkuva karva kyljissään, kuten Sealyhamin terrierillä, mikä trimmataan
saksilla 6 cm pitkäksi; täysin väärin rotumääritelmää ajatellen. Eräs
italialainen tuomari on sanonut, että Italiassa on selvää, ettei koira menesty
kehässä, jollei se ole karkeakarvainen. Kuitenkaan mitään turkin laatua ei
pitäisi arvostaa ylitse muiden. Tähän olisi tietenkin ratkaisuna eri luokat
näyttelyissä eri turkinlaaduille.
Pientä valoa tilanteeseen antaa Ruotsissa tänä kesänä pidetty konferenssi, missä
Cumbreck kennelin omistajat Angela ja Donald Mc Kenzie osoittivat kasvattajille
ja tuomareille seikkoja, jotka pitäisi ottaa huomioon jackrusselleiden
jalostuksessa. Nämä seikat kirjattiin ylös ja Ruotsissa ulkomuototuomareille
jaetaan tietoa seuraavia asioita painottaen:
1. Rakenne; koirien pitää olla pienempiä, korkeintaan 30 cm korkeita, yli 30
cm:n säkäkorkeus on vakavasti rangaistava virhe
2. Väri ja turkki; tuomareiden täytyy sijoittaa myös sileäkarvaisia koiria
näyttelyissä kärkipaikoille eikä rangaista paljon väriä omaavia koiria, 49 %
väriä on täysin hyväksyttävä
3. Hampaat; on suositeltavaa, että koiralla on täysi hampaisto, jos hampaita
puuttuu enemmän kuin kaksi, koira pitää hylätä tai huomioida puutos vakavana
virheenä
4. Rinnan ympärys; koirien pitää olla hyvin spannattavissa (huom! Koira pitää
pystyä helposti nostamaan sormet rintakehän ympärillä maasta ylös), ei enää
isoja, raskaita rintakehiä
5. Luonne; kipinöivä, innostunut, luotettavan työskentelyasenteen pitäisi näkyä
jackrussellin olemuksessa
Russellien terveys on ollut huolen aiheena viime aikoina. Nyttemmin niissä on
ilmaantunut erilaisia sairauksia, kuten kaihia ja selkäsairautta. Kuitenkin
terveydellisten ongelmien ilmaantuminen on ollut odotettavissa. Kun kanta show/aussityypissä
rajoittuu miltei vain kolmeen kantakenneliin, geenipooli ei anna riittävää
vaihtelua, jotta ongelmat pysyisivät taka-alalla (kysehän on siitä, että
riittävällä geenivaihtelulla mahdolliset ongelmat, jos niitä kannassa on, eivät
tule niin helposti ilmiasuun). Monilla on kiire pennuttaa koiransa jo
1,5-vuotiaana, mutta kaihissa on ikävää muotoa, mikä näkyy vasta yli
2-vuotiaalla yksilöllä. Pigmentin säilyminen on tärkeätä terveyden kannalta.
Mahdollisimman vaaleiden koirien suosiminen on johtanut siihen, että
russelleissa on nyttemmin tavattu kuuroutta ja puolikuuroutta, minkä pystyi
ennustamaan jo tarkastellessa muita rotuja, esim. parsonia.
Alkuperäinen britti/käyttötyyppi on ollut erilainen. Sillä on ollut (ja on)
jalompi ja kuivempi päänmuoto, terävä katse, kapeampi rinta, mikä helpottaa
pieniin, kapeisiin luoliin menemistä, ja se on kaiken kaikkiaan ihannetyypissään
yleensä kokoa pienempi ja atleettisempi kuin aussityyppi, mikä tällä hetkellä
menestyy näyttelyissä. Myös kuuluisa englantilainen kasvattaja nimesi kaikki nuo
rakenneominaisuudet, jotka ovat erona britti- ja aussityypissä. Oikea JRT on
liioittelematon ja keskiverto rakenteessaan, mikä helpottaa sen työskentelyä.
Rodut muuttuvat, mutta eikö olisi arvokkaampaa säilyttää alkuperäinen tyyppi, jo
kunnioituksesta rodun alkuperämaata Englantia kohtaan. Kasvattaja-lehden
artikkelissa nro 1/2007 J.A.U. Yrjölä toteaa, että koiria tulisi kasvattaa rodun
kotimaan tekemän rotumääritelmän mukaisesti eikä mikään muu maa saisi muuttaa
toisen maan rotua. On surullista, jos rodun alkuperäisen kotimaan pelko siitä,
että JRT muuttuu tyypiltään ja päinvastoin sen käyttötarkoitusta pelkäksi
näyttelykoiraksi, toteutuu. Tällöin menetämme jotain historiallista ja
arvokasta; alkuperäisen, kestävän, pirteän, pienen käyttöterrierin, jota on
todellakin syytä vaalia.
