Monilla oli käsitys, että John Russellin koirat olivat hänen kasvattamiaan, mutta Russell osti koiria kaikkialta eikä hänellä ollut varsinaista omaa linjaa. Kuten on todettu, hänelle ulkonäöllä ei ollut niin merkitystä. J. Russell osti koiria, mm. Cumbriasta, ja myi niitä edelleen, -välillä omina kasvatteinaan, mistä ei oikein pidetty. Trumpia pidetään rodun kantanarttuna. John Russell ei kuitenkaan kasvattanut itse Trumpia, vaan hän osti sen maitomieheltä. Tuohon aikaan tuolla alueella oli viisi maitomiestä, joista kolme oli Cumbriasta. Siis on todennäköistä, että Trumpkin oli Cumbriasta, alueelta, missä kasvatettiin alun perin nimenomaan vaaleita pikku terriereitä, ”jackeja”.

Ennen sotaa jackrusselleita käytettiin lähinnä ketun metsästyksessä. Toisen maailmansodan aikana ruoka oli vähissä; tällöin rodun käyttötarkoitus muuttui ja laajeni, ja pienet metsästävät jackrussellin terrierit tulivat tärkeiksi ruuan hankinnassa jäniksiä metsästettäessä (Huom! koirat eivät olleet haukkuvia, se olisi pelottanut saaliin pois). Ne myös suojelivat perheen lapsia ja olivat urheita vahtikoiria. Sitten niitä alettiin 1930-40-luvulla risteyttää mm. bullterrieriin ja fellterrieriin; näitä risteytyksiä, jotka poikkesivat alkuperäisestä jackrussellista, ostettiin eteläosasta maata mm. Australiaan. Myös mäyräkoiraa ja beaglea käytettiin, beaglelta mm. haluttiin haukkua ja voimakasta hajuaistia. Pohjoisosassa Englantia Cumbrian alueella JRT:t olivat edelleen alkuperäisiä; pieniä, työhön käytettäviä terriereitä.

Seuraavat tiedot/otteet ovat peräisin jackrussell-rodun ”raamatusta” Captain Jocelyn M. Lucas M.C.:n kirjasta ”Hunt and Working Terriers”. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran 1931 ja useiden painosten jälkeen 1995, mistä painoksesta seuraavassa on otteita. Otteet koskevat lähinnä vain jakcrussellinterrieriä ja sen alkutaivalta. Kirjassa puhutaan useassa kohdassa ”Jack”-koirista, jotka olivat eri rotuisia terriereitä (vrt. edellä olevaa kirjoitusta, missä lukee, että ylipäänsä pieniä kirjavia terriereitä nimitettiin ”jackeiksi”). J.S.

Vanha englantilainen terrieri oli tavallisesti musta-ruskea. Valkoinen väri rungossa oli todennäköisesti yhden tai kahden risteytyksen aikaansaannosta. Ensimmäisiä oli usein käytetty buldoggi-yhdistelmä, koska sellainen ”urheilu” kuin mäyrän metsästys (mäyrä vedetään tynnyristä) ja koiratappelut olivat suosittua viihdettä. Rotan metsästys oli myös muotia ja olemme saattaneet lukea kuuluisasta terrieristä, Billystä, joka tappoi sata rottaa viidessä minuutissa. Se oli valkoinen englantilainen terrieri, jolla oli päässään täplä toisella puolella. Noissa tapahtumissa lyötiin vetoa suurista summista. Huomautus: Mielenkiintoista väreistä puhuttaessa on, että alun perin russelleissa ei pidetty väreinä kuin tricolouria ja valko-mustaa, mm. vanhoissa keräilykorteissa on mainittu väreinä vain nuo kaksi, ei resessiivistä valko-punaista/ruskeaa.

Haluttiin kehittää tarpeeksi pieni koira, joka pääsi jokaiseen pieneen koloon, minne kettukin. Se ei saanut painaa yli 6,8 kg, toisaalta ollakseen tarpeeksi voimakas tehtävänsä suorittamiseen sen piti painaa ainakin 6 kg.

N. 100 vuotta sitten oli tapana ottaa ajokoirien mukaan kaksi terrieriä, suurempikokoinen ja pienempi. Pienempi sai mennä perimmäiseen luolaan, jos luola oli liian kapea suuremmalle koiralle.

Kirjassa Tuberville mainitsee kahdentyyppisiä terriereitä, lyhyt-ja pitkäjalkaisia. Ensin mainitut menevät paremmin maan alle ja jälkimmäiset työskentelevät paremmin maan päällä, vaikka myös ne menevät hätätilanteessa luoliin. Eversti Negus käytti jackrussellinterriereitä ja kuljetti ne laukuissa, koska hänen kotiseutunsa maasto on ”laukkamaastoa”.

Kun terriereitä alettiin käyttää ajokoirien kanssa, väri nousi esille eräänä seikkana. Pelättiin, että ajokoirat tappaisivat terrierit luullessaan niitä saukoksi tai ketuksi, kun ne tulevat luolasta haisten saaliseläimelle. Joidenkin mielestä sillä ei ollut väliä, sillä yhtä hyvin ajokoirat saattoivat erehtyä, kun terrieri metsästystilanteessa haisi saukolle tai ketulle ja saattoi olla ruskea maa-aineksesta. Nämä onnettomuudet verottivat paljolti terrierikantaa metsästettäessä ajokoiralaumojen kanssa, ja kaikki voitava haluttiin tehdä onnettomuuksien vähentämiseksi. Yksi hyvä keino estää onnettomuudet oli pitää ajokoiria ja terriereitä samassa kennelissä. Borderin ja lakelandinterrierin hyvät metsästysominaisuudet tunnustettiin, mutta niiden väriä pidettiin varjopuolena kettuterrieriin verrattuna.

Aiemmin terrierit olivat vain musta-ruskeita tai harmaita, ja valkoinen väri tuli 100-150 vuotta sitten sekoittamalla terriereihin bulldoggia tai beaglea. Valkoisiin koiriin suhtauduttiin epäilyksellä niiden alkuperää ajatellen. Vanha valkoinen englantilainen terrieri on jo sukupuuttoon kuollut. Se oli sileäturkkinen ja painoi 2,55-4,25 kg Stonehengen mukaan, joka lisäsi sen olevan jänishousu, ellei sitä ollut risteytetty bulldoggiin.

Aiempina vuosina koira sai tappaa eläimen suoraan, kiduttamatta, eikä metsästäjän aseella ollut niin suurta merkitystä. Kun ketunmetsästyksestä tuli suuri urheilu, haluttiin koiria, jotka vain ajoivat eläimen maan pinnalle ”tarjolle”. John Russell mainitsee, ettei hän halua koiran tappavan kettua, vaan kiusaavan sitä kunnes se ”tulee hulluksi”, ja koiran pitää räksyttää, jotta kaivajat tietävät, mistä kaivaa.

”Four Burrow” Cornwallissa metsästetään vaihtelevassa maastossa, josta n. 25 prosenttia on nummea. Käytetyt terrierit tunnetaan ”Scorrier” kettuterriereinä. Ne painavat n. 16 paunaa, ne ovat pitkäjalkaisia ja pienipäisiä, kapearintaisia ja typistämättömiä. Niiden sukutaulut voidaan jäljittää 100 vuoden päähän. Ne seuraavat toista hevosmiestä ja voivat juosta koko päivän. Mr G. Williams kertoi minulle, että pastori Jack Russellilla oli tapana vierailla isoisänsä Mr George Williamsin luona joka vuosi ja ottaa jokaisen metsästysterrierin minkä tämä antoi hänelle; suurimman osan niistä hän myi eteenpäin. Tämä on taas uusi todiste siitä, että Russellilla oli tyyppi, ei omaa rotua.

Lainaus lordi Baltimoren kirjoituksesta ”jack russelleista”.”On täysin harhaanjohtavaa puhua jack russell terriereistä. Mr Russell sanoi aina, ettei hänellä ollut mitään erityistä terrierilinjaa. Jos hän näki koiran josta hän piti, hän hankki sen, ja jos se sopi hänen työhönsä, hän käytti sitä jalostukseen, mutta hän ei koskaan pitänyt mitään erityistä linjaa. Tämän kertoi minulle isoisäni, isäni ja appiukkoni (kunnioitettu Gerald Lascelles, jota on lainattu muualla kirjassa) ja Mr R. L. Riccard South Moltonista, jotka kaikki olivat hyvin läheisiä ystäviä Mr Russellin kanssa. Lisähuomautus: tämän pitäisi lopettaa legenda, että Mr Russell olisi koskaan kasvattanut muuta kuin omaa linjaansa, vaikka tietyt kasvattajat ovatkin pitäneet oman terrierilinjansa, jonka sukutaulut nyt menevät ainakin 30 vuoden päähän. Edesmennyt Arthur Heinemann oli yksi heistä, ja hänen terrierinsä ovat saavuttaneet laajalti mainetta. Heinemann sanoi kuitenkin, että he kaikki tekivät ulkosiitosta (muihin rotuihin?) pitääkseen kannan elinvoimaisena.

Suora lainaus kirjasta:
”Devonshiren ja Cornwallin maantieteellinen sijainti meren ympäröidessä aluetta molemmin puolin auttoi pitämään Russellin koirakantaa enemmän tai vähemmän puhtaana. Vaikka monet kirjailijat väittävät hänen (Russellin) kannan olevan puhtaan ja että se on jäljitettävissä alkuun asti, minullle on vakuutettu ettei asia ole niin. Edesmenneen Arthur Heinemannin mukaan, jonka jack russellit olivat kuuluisia, pastori toimi sillä periaatteella, että hän lisäsi laumaansa minkä tahansa terrierin, joka täytti hänen vaatimuksensa ulkomuodosta ja työskentelystä. Hän sanoi, että ylläpitääkseen jackrussell tyyppiä on täytynyt tuoda kantaan uutta verta aina silloin tällöin, muuten kanta olisi toivottomasti sisäsiitettyä.”

Russellilla ei siis ollut omien sanojensa mukaan omaa linjaa vaan enemmänkin tyyppi, sillä hän osti minkä tahansa terrierin, jolla oli oikea tyyppi. Epäilemättä ajan kuluessa hänen terrierinsä niittivät mainetta, paikalliset käyttivät niitä jalostukseen ja niin tyypistä tuli enemmän kanta

Mr Lascelles kertoi, että Russellin (mielestäni epäinhimillinen) metodi oli testatessaan koiran jalostusarvoa kokeilla sitä aivan rajoille, sitten tappaa sen ja astuttaa sen veljellä. Ajatuksena oli, että koira, joka oli menettänyt paljon verta, ei enää pystynyt saamaan vahvoja pentuja.

Mr Robert Leighton, kuuluisa koirakirjailija, sanoo, että on mahdotonta kutsua jack russellia roduksi, kuten esim. seylahameja, sillä hänen mukaansa kaikki tämän päivän kettuterrierit menevät takaisin Jack Russellin terriereihin. (Englannin Kennelliitto ei halua rekisteröidä rotua, vaikka toiset kasvattajat niin haluavatkin, koska sen tyyppi koetaan liian kirjavaksi ja koska siinä on esim. sekä karkea että sileä turkkityyppi, kyse ei siis ole ainoastaan metsästysominaisuuksien säilyttämisestä)

Lopuksi:

Nykyään Englannissa metsästäjät haluavat yhä kovempia koiria, koiria, jotka tappavat saaliin suoraan. Russelleihin sekoitetaankin mm. bullterrieriä kovuuden ja voiman lisäämiseksi. Johtuneeko siitä, että periaatteessahan ketunmetsästys on kiellettyä, mutta ainahan koira saattaa yhyttää saaliin metsässä ollessaan ja tappaa sen. Ennen vanhaan koirat saivat tappaa saaliin heti, kun kyse oli ruuan hankkimisesta, mutta kun metsästyksestä tuli yläluokan harrastus, sellainen koira oli kiusankappale, koska se saattoi pilata koko päivän urheilun. Ollaanko nyt palaamassa takaisin vanhaan tapaan? Kun katsoo nykyajan Englannin epävirallisissa terrierinäyttelyissä menestyneitä jackrussellinterriereitä, ei voi kuin ihmetellä. Koirat ovat isopäisiä (pää on suhteettoman iso verrattuna kehoon), usein hyvin suoria edestä ja takaa eivätkä mielestäni näytä kovin harmoonisilta rakenteeltaan.

Pienikokoiset, mutta sopusuhtaiset russellit, jotka eivät antaneet/anna mäyräkoiramaista vaikutelmaa, käytettiin myös metsästyskoirina eivätkä ne olleet vain tallikoiria eli ”epäonnistuneen jalostuskokeilun tulosta”, kuten kerrotaan. Englannin liuskekiviluoliin pääsi koira, joka oli paitsi pieni kooltaan ja rintakehältään, joka omasi kolmiomaisen suhteellisen litteäkalloisen pään mahtumaan litteiden kivien välistä. Eli vaikka parsontyyppiset koirat olivat pastori russellin käyttämää metsästystyyppiä, myös muut metsästäjät käyttivät pienempiä terriereitä aina maaston ja luolien sekä metsästettävän saaliin koon mukaan. Maaston mukaan metsästettiin joko jalan tai hevosilla, jolloin pienimmät terrierit matkustivat satulalaukuissa. Ehkäpä puhtaimmat jackrussellit säilyivät alueellisesti pitkäaikaisella sukupolvelta toiselle siirtyneellä kasvatustyöllä, kuten esim. Cumbrian alueella Pohjois-Englannissa, missä John Peel, arvostettu metsästäjä jo ennen John Russellia vaikutti.

Jakcrusselleita sekoitetaan paljon muihin rotuihin Englannissa tänä päivänä. Suosittuja ovat esim. chihuahua-risteytykset koon vuoksi sekä villakoira-risteytykset, jotta karva ei allergisoisi. Englanti on rodun kotimaa ja itselläni on vakaa ajatus siitä, että parhaat yksilöt löytyvät rodun kotimaasta. Mutta toivottavasti kasvattajat siellä ymmärtävät ajoissa vaalia rodun perimää, jotta mahdollisimman alkuperäiset, alkuperäiseen käyttötarkoitukseen sopivat ja tyypiltään ja luonteeltaan oikeat jackrussellit säilyisivät.