• Kuuhaukun kennel

    Old line jackrussellinterrierit

  • Kuuhaukun kennel

    Old line jackrussellinterrierit

Ajatuksia JRT-rodusta


Rotumme on viime vuosina tullut yhä suositummaksi. Ilmiö ei ole pelkästään myönteinen, kuten moni varmaan ymmärtää. Kun pentukauppa käy, se houkuttaa yhä enemmän vain ”teettämään pentuja”, missä ei välttämättä ole kyseessä pitkäjänteinen kasvatustyö, joka perustuu rotumääritelmän puitteissa omaan näkemykseen rodusta ja jonka pitäisi olla jalostuksen päämäärä.

JRT-rotu on kokenut suuria muutoksia lyhyen ajan sisällä. Koiria on rekisteröity nyt n. 8 vuoden ajan ja koska kyseessä on pitkään rekisteröimätön rotu, rinnalla elää koko ajan myös rekisteröimätön kanta. Rodun virallistamisen jälkeen alettiin tuoda valmiiksi rekisteröityjä koiria Australiasta ja Euroopasta. Rodun rekisteröinnin jälkeen (jolloin JR:a alettiin esittää myös näyttelyissä) tuontigeenistö on kuitenkin aika rajoittunut keskittyen melkein pelkästään kolmeen kenneliin. Terrilifen eräästä numerosta, missä oli rodun historiaa käsittelevä juttu, sai käsityksen, että vanha suomalainen kanta olisi jotenkin sisäsiitetympää, mutta aiempi suomalainen kanta ei ollut ainakaan sukusiittoisempaa kuin aussilinjainen kanta. Jutussa mainittiin Roberto ja Uno Turhapuro ”ahkerasti jalostukseen käytettyinä”. Unolla on ollut 3-4 pentuetta, siis ei todellakaan paljoa. Robertoa käytettiin hieman enemmän, sillä on ollut 9 pentuetta (11,5-vuotiaana viimeisin pentue, pentueet tehty 7 vuoden aikana), mikä ei kuitenkaan myöskään ole paljoa verrattuna tämän hetken matadoreihin. Esim. jutussa mainitulla näyttelytähti-tuonnilla Myrmidon Jack Danzeylla on ollut tähän mennessä 14 pentuetta (65 pentua), Jack Danzey on puolisisar toiselle aussituonti-matadoriurokselle, jolla on 13 pentuetta (52 pentua). Suomalaisen kannan paremmasta tilanteesta kertoo myös se, että siinä löytyy edelleen jalostusyhdistelmiä, jotka ovat täysin ulkosiitoksia tai jotka linjaavat vain hieman toisiinsa. Pahin, mitä nyt voisi tapahtua, olisi, että rotuunotot lopetettaisiin. Vaikka onkin ristiriitaista, että rotuunotettu koira voi periyttää esim. liian korkeita jälkeläisiä, jotka ovat automaattisesti rekisterissä, niin on tärkeää varmistaa vielä ainakin jonkin aikaa mahdollisuus lisätä geenipoolia.

Rotuunottotilaisuudetkin kaipaavat hieman kritiikkiä. Niissä on jätetty rodun ulkopuolelle aivan russellityyppisiä koiria, joilla olisi varmasti ollut geenipooliin oiva panos, välillä kummallisista tuntuvista syistä. On ollut tapauksia, missä tuomarilla on ollut esim. kiire tai jokin pieni yksityiskohta on häirinnyt tuomaria, eikä työskentely tällöin ole ollut parasta mahdollista. Jos koirassa on esim. ollut vain enemmän väriä (mikä on hyvä terveyden kannalta, koko valkoinen värihän tuo ongelmia), sitä ole otettu rotuun, ja toisaalta mahdollisimman valkoinen ylikorkea taas on päässyt rotuun. Rotuunotto ei saisi olla liian sattumanvaraista, ja olisi kohtuullista, että koiraa saa yrittää uudelleen rotuun. Tuomarityöskentelynhän pitäisi olla sillä tasolla, että se on sen verran yhteneväistä, ettei ylilyöntejä tule, vaikka samaa koiraa yrittäisikin toistamiseen rotuunottaa.

Eräässä jalostuksesta kertovassa kirjassa sanotaan, että ellet ajattele pentueesta mitään jatkojalostukseen, älä teetä pentuetta. Eli jo siinä vaiheessa, kun pentuetta suunnitellaan, pitäisi olla ajatuksia jatkosta. ”Vain” kotikoirien kasvattajia ei olekaan. Jokainen pentue on panos rotuun. Tällaisena ajatuksena nartun astuttaminen lähistöllä asuvalla samanrotuisella koiralla ei ole vastuullista jalostusta. Pennut ovat vielä menneet hyvin kaupaksi, mutta, kuten on ennenkin nähty, joskus tulee vastaan raja, ja tarjonta ylittää kysynnän. Silloin pentuja jää käsiin, ja ne voivat joutua vastuuttomiin koteihin. Vastuullinen jalostus on harkittua toimintaa, ei rahantekoa. Kun kyllääntymisaste tulee, niin myös tällä hetkellä usein kohtuuttomiksi nousseet pentujen hinnat laskevat. Toisaalta; JRT synnyttää yleensä normaalisti useamman pennun kuin yhden pennun, joten huippuhinnat (pitkälti yli 1000 e) tuntuvat aika suhteettomilta.

Ihmisellä on taipumus usein liioitella. Monessa rodussa on sama tilanne: rotuun muotoutuu showtyyppi, joka monesti on muodostunut rotumääritelmän joitakin kohtia liioitellen. Showtyypissä on myös monessa rodussa hämmästyttävän samantyyppisiä ominaisuuksia: liioiteltu luusto, lapojen väärästä kulmasta johtuva pysty ryhti (mikä näyttää näyttävältä kehässä) ja liikkeet, joissa haetaan ylös suuntautuvaa liikettä (ei taloudellinen eikä tehokas). Takajalan potku voi näyttää voimakkaalta, mutta jalka nouseekin ylös eikä anna oikeata työntöä maasta. Nouseva liike koiran kulkiessa pystypäin näyttelykehässä on tietenkin showmaista ja hienoa katseltavaa rodussa kuin rodussa, mutta tekee valitettavasti hallaa etenkin eri käyttöroduille, joilla kullakin pitäisi olla ominaisia piirteitä niiden alkuperäistä käyttöä ajatellen, vaikka terveessä rakenteessa on koiralle kuin koiralle samojakin piirteitä. Johtuuko tilanne siitä, että tuomarit saavat helposti eri rotujen arvosteluoikeuksia ja inhimillisyydestä johtuen tuomaroivat eri rotuja tasapäistäen ne. Kuten eräässä Koiramme-lehden rotujen kehitystä koskevassa artikkelissa todettiin, näyttelyissä suositaan kaikissa roduissa lentävää, ilmavaa ravia, joka antaa kylläkin hienon vaikutelman kehässä, mutta joka on aivan vastoin monen rodun alkuperäistä käyttöä. Tuntuu, että jotkut kasvattajat kasvattavatkin koiria vain näyttelyihin ja menestymiseen niissä, vaikka rotua pitäisi tarkastella kokonaisuutena myös luonnetta ja käyttöominaisuuksia huomioon ottaen. Vaikka usein kuulee sanottavan, että kasvattaja haluaa huomioida muitakin ominaisuuksia, se ei kuitenkaan näy jalostusvalinnoissa. Aivan kuten JTO:ssakin on määritelty paljon hienoja asioita JRT;n jalostuksessa, mutta silti näitä asioita ei tunnuta toteuttavan käytännössä.

Rotuyhdistyksellä on oikeus määrätä rodun kasvatuksen suuntaviivat informoimalla tuomareita. Kun uusia tuomareita tulee, tuomarikollegioista ei ole riittävästi tietoa. Olisi mielenkiintoista tietää, onko niissä kaikentyyppisiä koiria esillä; rotuyhdistys kun tuntuu olevan paljolti showtyyppisten kannalla. Välillä jopa tuntuu, että meidät brittityypin/käyttölinjan edustajat ”unohdetaan” rotujärjestössä ja koiriimme suhtaudutaan hieman halveksien käyttäen epäasiallista nimitystä ”tallimalli”.

Alun perin rodun alkuperämaassa eli Englannissa oli russelleilla kaksi kokoluokkaa, yli ja alle 30 cm:set, mitä käytäntöä noudatettiin myös Suomessa (epävirallisissa) erikoisnäyttelyissä. Yli 30 cm:set muistuttivat ulkonäöltään parson russellinterrieriä alle 30 cm:sten ollessa siis nykypäivän brittityyppiä, vaikka tyyppi ei ollutkaan niin yhtenäinen. 1990-luvun alussa parson rekisteröinnin ulkopuolelle jäivät nämä yli 30 cm:set nk. ”working jack russell terrierit”, jotka ovat parsontyyppisiä (ne olisivat voineet antaa parson-rotuun laajempaa geenipoolia; nyttemmin parsoninkin rekisteröity tyyppi on muuttunut näyttelyissä jonkin verran).

John Peel –nimisellä metsästäjällä, joka eli 1700-luvulla (hän oli syntynyt parikymmentä vuotta John Russellia aiemmin), oli myös n. ”metsästysterriereitä”, mitkä nimettiin jackrusselleiksi kuten kaikki pienet valkoiset koirat, joissa oli läikkiä. Nämä koirat eivät olleet matalajalkaisia, vaan, vaikkakin matalia säkäkorkeudeltaan, neliömäisiä ja miniatyyrimäisiä. Ne eivät kuitenkaan olleet läheskään niin jalkavia kuin parson russelli. Pastori John Russellin koirat olivat korkeampia (parsonmaisia), kun taas metsästäjät pohjoisosassa maata halusivat pienempiä koiria, jotka työskentelivät paremmin sen tyyppisessä maastossa. Siis ajatus, että pikkurusselli olisi tullut vain parson-jalostuskokeilujen tuloksena, ei pidä paikkaansa, vaan Cumbreckissa on ollut jo 1700-luvulla kanta pieniä, miniatyyrisiä ”jack”-terriereitä, mm. miltä alueilta myös John Russell osti koiria.

Aussi/showkoirat ovat toki enemmän yhtenäisiä tyypissään kuin brittityyppi ja muut ensimmäiset, vanhat Suomeen tulleet koirat keskenään, mutta tämä johtuu sisäsiitoksesta (miltei kaikkien takana Malung Fab Four). Tasaisuus tyypissä ehkä on seikka, mikä on miellyttänyt tuomareita. Toisaalta vaikka britti/käyttötyypissä on ollut tyyppi hajanaisempi, niin brittityypissä on kasvattajia, jotka ovat onnistuneet kasvatustyössään ja joiden kasvatit ovat huippuluokkaa, esim. Cumbreck kennel. Nyttemmin on myös ollut havaittavissa, että vaikka Australian tuontikoirat ovat olleetkin samantyyppisiä keskenään, niin aussi/showtyypin kannan koon kasvaessa räjähdysmäisesti myös tyyppi on jo osittain hajonnut.

JRT-rotu rekisteröitiin Australiassa ensimmäisen kerran v. 1991 kantakoirien määrän ollessa suhteellisen pieni. Jottei geenipooli olisi ollut aivan kapea, ensimmäisiin rekisteröityihin koiriin oli käytetty myös muita terriereitä, esim. norfolkia ja borderia. Edellä mainitut rodut olivat/ovat kuitenkin eri tyyppisiä terriereitä kuin alkuperäinen käyttö/brittityyppi-russelli. Tämän takia ulkonäkö muuttui alkuperäisestä, kun yritettiin parantaa rakennetta ja saada tyyppi tasaisemmaksi. Eroja alkuperäiseen JRT:hen show/aussityyppisissä on mm. monesti liian raskas luusto, liian leveä rintakehä, siis ylipäätään liian raskas rakenne, silmien virheellinen sijainti ja muoto liian vaaleine värineen ja pigmentteineen sekä ylirauhallinen luonne, jossa ei ole enää russellille tyypillistä temperamenttia ja vilkkautta. Turkin haluttiin olevan mieluiten karkea ja valko-ruskea klassisilla merkeillä (pää värittynyt, korkeintaan hännän juuressa väriä), mikä jäikin tyypilliseksi turkin laaduksi ja näyttelykoiralle halutuksi ominaisuudeksi. Turkkia ei saisi trimmata saksilla, ainoastaan nyppiä ja siistiä, mutta karkea turkki antaa mahdollisuuden rakennevikojen peittämiseen parantelemalla saksilla koiran ääriviivoja. Joillakin koirilla on pitkä, roikkuva karva kyljissään, kuten Sealyhamin terrierillä, mikä trimmataan saksilla 6 cm pitkäksi; täysin väärin rotumääritelmää ajatellen. Eräs italialainen tuomari on sanonut, että Italiassa on selvää, ettei koira menesty kehässä, jollei se ole karkeakarvainen. Kuitenkaan mitään turkin laatua ei pitäisi arvostaa ylitse muiden. Tähän olisi tietenkin ratkaisuna eri luokat näyttelyissä eri turkinlaaduille.

Pientä valoa tilanteeseen antaa Ruotsissa tänä kesänä pidetty konferenssi, missä Cumbreck kennelin omistajat Angela ja Donald Mc Kenzie osoittivat kasvattajille ja tuomareille seikkoja, jotka pitäisi ottaa huomioon jackrusselleiden jalostuksessa. Nämä seikat kirjattiin ylös ja Ruotsissa ulkomuototuomareille jaetaan tietoa seuraavia asioita painottaen:

1. Rakenne; koirien pitää olla pienempiä, korkeintaan 30 cm korkeita, yli 30 cm:n säkäkorkeus on vakavasti rangaistava virhe

2. Väri ja turkki; tuomareiden täytyy sijoittaa myös sileäkarvaisia koiria näyttelyissä kärkipaikoille eikä rangaista paljon väriä omaavia koiria, 49 % väriä on täysin hyväksyttävä

3. Hampaat; on suositeltavaa, että koiralla on täysi hampaisto, jos hampaita puuttuu enemmän kuin kaksi, koira pitää hylätä tai huomioida puutos vakavana virheenä

4. Rinnan ympärys; koirien pitää olla hyvin spannattavissa (huom! Koira pitää pystyä helposti nostamaan sormet rintakehän ympärillä maasta ylös), ei enää isoja, raskaita rintakehiä

5. Luonne; kipinöivä, innostunut, luotettavan työskentelyasenteen pitäisi näkyä jackrussellin olemuksessa

Russellien terveys on ollut huolen aiheena viime aikoina. Nyttemmin niissä on ilmaantunut erilaisia sairauksia, kuten kaihia ja selkäsairautta. Kuitenkin terveydellisten ongelmien ilmaantuminen on ollut odotettavissa. Kun kanta show/aussityypissä rajoittuu miltei vain kolmeen kantakenneliin, geenipooli ei anna riittävää vaihtelua, jotta ongelmat pysyisivät taka-alalla (kysehän on siitä, että riittävällä geenivaihtelulla mahdolliset ongelmat, jos niitä kannassa on, eivät tule niin helposti ilmiasuun). Monilla on kiire pennuttaa koiransa jo 1,5-vuotiaana, mutta kaihissa on ikävää muotoa, mikä näkyy vasta yli 2-vuotiaalla yksilöllä. Pigmentin säilyminen on tärkeätä terveyden kannalta. Mahdollisimman vaaleiden koirien suosiminen on johtanut siihen, että russelleissa on nyttemmin tavattu kuuroutta ja puolikuuroutta, minkä pystyi ennustamaan jo tarkastellessa muita rotuja, esim. parsonia.

Alkuperäinen britti/käyttötyyppi on ollut erilainen. Sillä on ollut (ja on) jalompi ja kuivempi päänmuoto, terävä katse, kapeampi rinta, mikä helpottaa pieniin, kapeisiin luoliin menemistä, ja se on kaiken kaikkiaan ihannetyypissään yleensä kokoa pienempi ja atleettisempi kuin aussityyppi, mikä tällä hetkellä menestyy näyttelyissä. Myös kuuluisa englantilainen kasvattaja nimesi kaikki nuo rakenneominaisuudet, jotka ovat erona britti- ja aussityypissä. Oikea JRT on liioittelematon ja keskiverto rakenteessaan, mikä helpottaa sen työskentelyä. Rodut muuttuvat, mutta eikö olisi arvokkaampaa säilyttää alkuperäinen tyyppi, jo kunnioituksesta rodun alkuperämaata Englantia kohtaan. Kasvattaja-lehden artikkelissa nro 1/2007 J.A.U. Yrjölä toteaa, että koiria tulisi kasvattaa rodun kotimaan tekemän rotumääritelmän mukaisesti eikä mikään muu maa saisi muuttaa toisen maan rotua. On surullista, jos rodun alkuperäisen kotimaan pelko siitä, että JRT muuttuu tyypiltään ja päinvastoin sen käyttötarkoitusta pelkäksi näyttelykoiraksi, toteutuu. Tällöin menetämme jotain historiallista ja arvokasta; alkuperäisen, kestävän, pirteän, pienen käyttöterrierin, jota on todellakin syytä vaalia.

Pentu Kuuhaukun kennelistä

Tutustu rotuun

pallo1 (17K)
Lue

Pentuja vapaana

pallo1 (17K)
Lue

Suunnitelmat

pallo1 (17K)
Lue